Repokallion selkärangattomat

Kaikkien ryhmien havainnot yhteenlaskettuna

Keräsimme selkärangattomia haavin avulla. Selkärangattomia tarkasteltiin mikroskoopin avulla ja määrityksessä käytettiin apuna määrityskaavaa. Eniten Repokalliosta löytyi hämähäkkejä (26) ja vähiten muurahaisia (1) ja verkkosiipiäisiä (1). Petoja löytyi enemmän kuin kasvinsyöjiä. Kasvimassa oli eläinmassaa huomattavasti suurempi.

Repokalliosta löytämämme hämähäkki. Sen erottaa hyönteisistä sen 4 jalkaparia (hyönteisillä vain 6) ja kaksiosainen ruumis (hyönteisillä kolmiosainen). Kuvassa näkyvät hyvin myös hämähäkin vahvat leuat.

Tässä kuvassa on loispistiäinen, joka kuuluu hyönteisiin. Voit nähdä sen selvästi erottuvat, läpikuultavat lenninsiivet.

 

Repokallion kasvinsyöjiä ovat sääsket, kaskaat, luteet (osa myös petoja), kärpäset, kotilot ja perhosentoukat. Ne toimivat ekosysteemin tuottajina eli tuottavat yhteyttämällä happea ja sokeria sekä toimivat ravintona pedoille. Petoja havaituista selkärangattomista ovat kovakuoriainen, hämähäkki, loispistiäinen, sääski ja muurahainen. Niiden tehtävä on
säädellä ekosysteemin populaation kokoa. Hajottajia puolestaan ovat hyppyhäntäiset ja verkkosiipiset. Ne siirtävät ravinteita takaisin tuottajien käyttöön eikä aine kiertäisi ekosysteemissä ilman niitä.

Kuvassa kaskas, joka kuuluu kasvinsyöjiin.

Tässä on hyppyhäntäinen. Se toimii ekosysteemissä hajottajana eli palauttaa ravinteet takaisin tuottajien käyttöön.

Repokallion kasvit

Kasviruutuanalyysin tulokset

Sormipaisukarpeiden kasviruutu Repokalliossa

Repokallion kasvillisuuden pohjakerros koostuu erilaisista sammaleista. Yleisimmät sammallajit alueella ovat kasviruutututkimuksemme mukaan karhunsammal (peittävyyskeskiarvo 27,5 %) ja seinäsammal (peittävyysprosentti 30 %). Meidän ryhmämme kasviruudussa suurin peittyvyys oli karhunsammaleella, joka peitti ruutumme pohjakerroksesta noin 60 %. Ryhmien kasviruutujen välillä esiintyi kuitenkin eroavaisuuksia sammallajien peittävyydessä. Kynsisammalta ja kerrossammalta esiintyi esimerkiksi vain kahden ryhmän kasviruudussa. Kerrossammaleen keskimääräinen peittävyysprosentti oli kohtuullisen suuri vaikka sitä esiintyi ainoastaan kahden ryhmän ruudussa.

                                  

Repokallion kenttäkerros koostuu pääasiassa varvuista. Mustikka ja puolukka ovat alueen selkeät valtakasvit. Puolukkaa esiintyi tasaisesti jokaisen ryhmän kasviruuduissa. Mustikkaa esiintyi myös jokaisen ryhmän ruudussa, mutta sen peittävyys vaihteli huomattavasti enemmän ryhmien välillä. Kevätpiipon, metsätähden, maitikan ja kanervan peittävyyskeskiarvo on aiempiin kasveihin verrattuna huomattavasti alhaisempi. Puolestaan metsälauhaa esiintyi jokaisen ryhmän ruudussa, mutta sen kollektiivinen peittävyys oli kuitenkin alhainen.

Alueen valinnalla ja sen olosuhteilla on suuri merkitys kasviruudun pohja- ja kenttäkerrosten koostumukseen.

Seinäsammal

Ryhmämme nimikkojäkälä eli sormipaisukarve

Puolukka

Mitkä tekijät vaikuttavat kasvien esiintymiseen ja levinneisyyteen?

Merkittävin tekijä, joka vaikuttaa kasvien esiintymiseen ja levinneisyyteen on ilmasto - erityisesti lämpötila, auringon valo, varjo ja kosteus.  Kasvit sopeutuvat elämään erilaisissa valo-olosuhteissa. Toiset kasvit viihtyvät paremmin auringossa ja toiset varjoisimmissa olosuhteissa. Varjossa kasvavat vaativat yleensä kosteamman kasvualustan ja pyrkivät usein kasvamaan korkeutta. Varjossa elävien kasvien kukinta on yleensä vaatimattomampaa, mutta ne kasvavat kuitenkin suhteellisen rehevästi. Sammaleet viihtyvät esimerkiksi varjoisilla alueilla ja puolukka auringossa ja kuivalla alueella. 

Repokallion tutkimusalueemme sijaitsi kuivassa kangasmetsässä. Maa on alueella karuhkoa, joten kasvit jäävät yleensä pienikokoisiksi. 

Puustonmittaus

Puuston pinta-alaa mittasimme käyttämällä relaskooppia. Repokallion metsän puuston keskimääräinen pinta-ala on 13,8 m3.

Kuvassa Riika ja relaskooppi

Repokalliossa jokainen ryhmä mittasi yksittäisen puun korkeuden, ympärysmitan ja tilavuuden. Ryhmien tulosten keskiarvoa vääristää se, että ryhmät todennäköisesti mittasivat tietonsa eri puista. Puun korkeuden keskiarvoksi muodostui 17,2 metriä. Tämä mittaustulos saatiin käyttämällä kaatomenetelmää. Puiden keskimääräinen läpimitta oli 24,66 cm ja tilavuus on 0,44.

Repokallion maaperä

Tutkimme Repokallion maaperää erilaisilla kokeilla ja määritimme muun muassa maalajin sekä muutamia sen ominaisuuksia.

Maaperän happamuus

Mittasimme Repokallion maaperän eri kerrosten pH-pitoisuutta pH-mittarilla. Koeputkien näytteet vasemmalta oikealle: pohjamaa, rikastumiskerros, huuhtoutumiskerros, humuskerros sekä karikekerros.

Maaperä on happamampaa lähellä maanpintaa.

Taulukkossa on esitetty jokaisen ryhmän laskemien pH-arvojen keskiarvo, mikä lisää tuloksen luotettavuutta. Kuten taulukosta käy ilmi, Repokallion maaperä on hapanta ja happamuus lisääntyy maan pintaa kohti mentäessä. Tämä ilmiö on selitettävissä muun muassa sillä, että Repokalliolla valtapuuna on mänty. Havupuiden neulasten tippuessa maahan ja sekoittuessa sateveteen, ne synnyttävät humushappoa, joka lisää maaperän happamuutta. Myös liikenteen rikki- ja typpipäästöt lisäävät maaperän happamuutta. Tutkimamme alueen lähellä on runsaasti liikennettä, joten myös se liikenteen aiheuttamat päästöt voivat osaltaan olla syynä maaperän happamuuteen.

Maaperän liiallinen happamuus vaikeuttaa alueen kasvien ravinteiden ottoa maasta. Happamassa maassa magnesiumin, kalsiumin ja kaliumin määrä vähenee, jolloin kasvien ravinteet huuhtoutuvat helpommin pois. Myös haitalliset raskasmetallit lisääntyvät happamassa maaperässä. Esimerkiksi alumiini, joka on kasveille myrkyllinen, liukenee helpommin happamassa maassa.

Maan huokoisuus eli ilmavuus

Tutkimme happamuuden lisäksi myös Repokalliolta otetun maaperänäytteen huokoisuutta eli ilmavuutta.

 Tutkimusalueemme maaperän huokoisuus on 24 %. Tuloksen perusteella maa on huokoista. Mitä suurempi maa-aineksen raekoko on, sitä huokoisempaa se on. Maan ilmavuus on tärkeää esimerkiksi alueen kasveille, sillä vesi ja ravinteet jäävät maa-aineksen rakoihin, jolloin ne ovat paremmin kasvien juurten saatavilla.

      Maan vedenpidätyskyky

Mittasimme maa-aineksen vedenpidätyskykyä kostutetun suodatinpaperin avulla. Kaadoimme maa-aineksen ja suodatinpussin läpi 20 ml vettä ja loppujen lopuksi läpi valuneen veden määrä oli 16 ml. Tämän tuloksen perusteella maanäytteen pidätysprosentiksi tuli 20. Tulosten perusteella voimme päätellä maan vedenpidätyskyvyn olevan huono. Maa pidättää vettä sitä paremmin, mitä pienempi on sen raekoko. Kuten aikaisemmassa tutkimuksessa kävi ilmi, tutkimamme maa-aines on huokoista ja sen raekoko on suuri. Maaperän huono vedenpidätyskyky hankaloittaa alueen kasvien veden ja ravinteiden saantia maasta. Heikko vedenpidätyskyky vaikuttaa myönteisesti alueen pohjavesitilanteeseen, sillä maa-aines sitoo itseensä vettä huonosti, jolloin vesi pääsee valumaan maaveden alapuolelle ja kertyy sinne pohjavedeksi.

       Maalaji ja maannos

Seuloimme ottamaamme maaperänäytettä ja pyrimme selvittämään tutkimusalueemme maalajin. 

Seulomisessa käyttämiämme välineitä.

Maaperänäytteemme pohjamaan aloituspaino oli 313 grammaa.

Seulomisessa siivilöimme pohjamaata erikokoisten siivilöiden avulla ja mittasimme, kuinka suuri osa sitä jäi minkäkin kokoiseen seulaan.

Maaperänäytteestä jäi isoimpaan seulaan soraa ja kiviä.

Pohjamaasta erottunutta hienointa ainesta eli hietaa, joka läpäisi pienimmänkin seulan.

Saamiemme tulosten perusteella tutkimusalueemme maaperä on moreenia, sillä se sisälsi maa-ainesta aina hienosta hiedasta karkeaan soraan.

Moreeni on kivennäismaalaji ja se on syntynyt jääkaudella mannerjään irrottaessa kallioperästä ainesta ja kuljettaessa sitä mukanaan. Kulkeutuessaan maa-aines kului ja muuttui hienommaksi. Lopulta jään sulaessa maa-aines jäi kallioperän päälle ja sekoittui jo ennen jääkautta kallioperässä olleisiin maa-aineksiin.

Repokallion maannos on podsolia, joka on tyypillistä Suomen kylmänlauhkealle havumetsävyöhykkeelle.

Repokallion valo- ja lämpöolosuhteet

Jokainen ryhmä mittasi lämpötilan digitaalisella lämpömittarilla muutamasta eri pisteestä tutkimusaueellamme. Jokainen pienryhmä laski keskiarvon omista mittauksistaan ja näistä keskiarvoista laskettiin vielä koko ryhmän keskiarvo, joka oli 17,36 astetta. Lämpötilat vaihtelivat tutkimusalueen eri osissa ja tuloksen luotettavuutta lisää se, että kaikkien ryhmien saamista tuloksista laskettiin keskiarvo. Yhden ryhmän saama alhainen tulos (13 astetta) hieman kummastuttaa, mutta se voisi selittyä esimerkiksi sillä, että ryhmä on ottanut kaikki mittauksensa varjoisissa paikoissa, joissa lämpötila on aurinkoisia paikkoja alhaisempi.

Pienryhmien mittaamat lämpötilojen keskiarvot. Koko ryhmän keskiarvoksi saatiin 17,36 astetta.

Valoisuusprosenttia mittasimme arvioimalla latvuspeittävyyttä. Tutkimusvälineenä käytimme tyhjää vessapaperirullaa. Rullan avulla piti katsoa suoraan ylöspäin satunnaisessa kohdassa tutkimusaluetta ja arvioida, kuinka monta prosenttia rullan päästä näkyvästä alueesta on latvojen peitossa.

Latvuspeittävyyden arviointia vessapaperirullan avulla.

Jokainen ryhmä antoi oman arvionsa ja jälleen ryhmien tuloksista laskettiin koko ryhmän yhteinen keskiarvo, joka oli 60 %.

Ryhmien keskiarvoksi valoisuusprosentille tuli 60 %

Eri ryhmien mittausten välillä oli melko suuriakin eroja. Yksi ryhmä sai valoisuusprosentiksi 35 %, kun toisen ryhmän arvio oli 85 %. Jokaisen ryhmän saama tulos perustuu pelkästään silmämääräisesti tehtyyn arviointiin, mikä voi osaltaan selittää suurta vaihtelua eri ryhmien tulosten välillä. Kaikkien ryhmien tuloksista laskettiin kuitenkin keskiarvo, joka on luotettavampi kuin yhdenkään ryhmän yksittäinen arvio peittävyydestä. Vaihteluita voi osaltaan selittää myös puuston epätasainen jakautuminen tutkimusalueella: jossakin toisessa kohdassa peittävyys on paljon suurempi kuin jossakin toisessa kohdassa.

Yleiskuvaus Repokallion tutkimusalueesta

Repokallion kaupunkimetsäinen virkistysalue sijaitsee Joensuun Hukanhaudassa, Imatrantien ja Ilomantsintien risteyksen tuntumassa. Tämän takia liikenteen melu kuuluu alueelle melko hyvin.  Alueella on paljon luontopolkuja sekä pururata.

Tutkimusalueemme metsätyyppi on kuiva kangasmetsä, jonka valtapuulaji on mänty.